Oon vapaa
Avainsanat:
Footloose,
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenranta,
musiikki,
musikaali,
tanssi,
teatteri
Heisulivei! Täällä kirjoittelee Susanna Hämäläinen (yleensä kaikille vain tuttavallisemmin Suski) ja esitän Footloose-musikaalissa Lulu Warnickeriä, Renin tätiä.
”Silmiin kun katson teitä tiedän sen, pelko aina on sen taistelun arvoinen. Ei kukaan estää saa, tai rikkoo ideaa. Ylitän rajat mun edessäin, murran muurit ja meen eteenpäin”, sanotaan Renin vetämässä I’m free -kappaleen suomenkielisessä käännöksessä.
Mie en varmastikaan ole ainoa nuori, joka on ollut epävarma itsestään ja jolle on vaikea uskoa omiin kykyihinsä. Syytän itseäni milloin mistäkin, koen itseni riittämättömäksi. Välillä miusta tuntuu, että olen kaikkien ujojen ihmisten kuningatar – eli siis se kaikista vaisuin ihminen, jonka on vaikea olla oma itsensä ihmisten ympäröimänä. Vaatimalla itseltäni paljon pyrin jatkuvasti osoittamaan sekä itselleni että muille, että olen ihan hyvä tyyppi, osaan kaikenlaisia asioita ja että riitän juuri sellaisena kuin olen.
Ennen minun nykyistä elämäntilannetta, olin miettinyt kauan, miten saisin lisättyä itsevarmuuttani ihmisten edessä. Olin näet aina luokassa se hiljainen, hieman hassunnäköinen tyttö, jonka puheesta ja elehdinnästä huokuu suuri epämukavuuden ja kiusallisuuden tunne. Samaan aikaan kotona, kun kukaan ei katsonut, laitoin räväkät mustat huulipunat huulilleni, pistin Nightwishiä soimaan täysillä kuulokkeista ja vedin sellaiset rokkijamit huoneessani, ettei varmastikaan kukaan olisi uskonut miusta sellaista…
Jossakin sisälläni, kaiken tuon epävarmuuden ja ujouden takana oli siis ihminen, joka halusi löytää aikansa loistaa ja tulla ihmisten lähettyville. Tätä tajutessani tapasin ajatella että: ”Perhana. Täytyy tästä turhasta ujoudesta jotenkin päästä eroon.” Ajattelin, että olishan se kiva tutustua ihmisiin ja ehkä saada pari kaveriakin näin lukion viimeisellä luokalla. Sitten kuulin koulumme uudesta musikaalista, Footloosesta. Silloin mieleeni tuli kirkas ajatus: ”Tämä se on. Tätä just mie tarvitsen. Tästä se alkaa!” Halusin ottaa haasteen vastaan ja olla osana jotakin suurta.
Kun syksyllä roolivalinnat oli tehty ja sain kuulla, että miun kohdalle osui Lulun rooli, olin että: ”Anteeksi mitä??!!” Ihmisenä, jota täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeenkin luullaan 15-vuotiaaksi, olin tosi hämmästynyt kun sain aikuisroolin. Hetken asiaa sulateltuani aloin kuitenkin miettiä, että ehkä loppujen lopuksi Lulun rooli oli miulle just se kaikista sopivin: se on samaan aikaa hauska ja samaistuttava. Tuo noin keski-ikäinen nainen on nimittäin täynnä tunteita ja rakastaa perhettään (tässä tapauksessa aviomiestään Wesiä, suorastaan jumaloiden tätä). Ja kun mietin tarpeeksi pitkään, tunnistan myös itsessäni vähän väliä sen draaamakuningattaren, joka Lulusta usein tulee, kun kaikki ei menekkään aivan niin kuin piti.
Footloose on nykyään tosi iso osa miun elämää. Harjoituksia on joskus lähes 7 päivää viikossa iltamyöhään asti ja samalla tulisi jaksaa käyä koulua, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. En kuitenkaan kadu mitään. Vaikka treenit tuntuvat joskus vievän hermoromahduksen ja uupumuksen partaalle, miulla on aina Footloosea tehdessä ihan tosi hauskaa ja hyvä fiilis. Nautin aidosti näyttelemisestä ja kun päästään vetää koko porukalla treeniä, niin että on bändi, kuoro ja kaikki tanssijatkin mukana, tulee ihan sika hyvä, suorastaan euforisen hyvä tunne. Lisäksi ilmaisutaidon harjoituksissa päästään leikkimään ja pelleilemään kuin mitkäkin alakoulun villivekarat, mikä on näin aikuisuuden kynnyksellä tosi terapeuttista.
Koko musikaaliprojektin alkamisesta lähtien olen yrittänyt saada kavereitani ja sukulaisiani hommaamaan liput meidän näytöksiin. Haluan nimittäin näyttää kaikille, mitä kaikkea myö ollaan saatu aikaiseksi ja mistä oon puhunut lähes lakkaamatta viime kuukausien aikana. Haluan, että kaikilla on yhtä hyvä fiilis kun mitä miulla ja varmasti monilla muillakin on ollut musikaalia tehdessä. Mie haluisin et JUST SIE tulisit kattoo kun myö vedetään teatterin suurella lavalla kaupungin parhaat bileet – siitä tulee nimittäin ihan tosi mahtavaa.
Moikkismoi ja teatterilla tavataan!
”Silmiin kun katson teitä tiedän sen, pelko aina on sen taistelun arvoinen. Ei kukaan estää saa, tai rikkoo ideaa. Ylitän rajat mun edessäin, murran muurit ja meen eteenpäin”, sanotaan Renin vetämässä I’m free -kappaleen suomenkielisessä käännöksessä.
Mie en varmastikaan ole ainoa nuori, joka on ollut epävarma itsestään ja jolle on vaikea uskoa omiin kykyihinsä. Syytän itseäni milloin mistäkin, koen itseni riittämättömäksi. Välillä miusta tuntuu, että olen kaikkien ujojen ihmisten kuningatar – eli siis se kaikista vaisuin ihminen, jonka on vaikea olla oma itsensä ihmisten ympäröimänä. Vaatimalla itseltäni paljon pyrin jatkuvasti osoittamaan sekä itselleni että muille, että olen ihan hyvä tyyppi, osaan kaikenlaisia asioita ja että riitän juuri sellaisena kuin olen.
Ennen minun nykyistä elämäntilannetta, olin miettinyt kauan, miten saisin lisättyä itsevarmuuttani ihmisten edessä. Olin näet aina luokassa se hiljainen, hieman hassunnäköinen tyttö, jonka puheesta ja elehdinnästä huokuu suuri epämukavuuden ja kiusallisuuden tunne. Samaan aikaan kotona, kun kukaan ei katsonut, laitoin räväkät mustat huulipunat huulilleni, pistin Nightwishiä soimaan täysillä kuulokkeista ja vedin sellaiset rokkijamit huoneessani, ettei varmastikaan kukaan olisi uskonut miusta sellaista…
Jossakin sisälläni, kaiken tuon epävarmuuden ja ujouden takana oli siis ihminen, joka halusi löytää aikansa loistaa ja tulla ihmisten lähettyville. Tätä tajutessani tapasin ajatella että: ”Perhana. Täytyy tästä turhasta ujoudesta jotenkin päästä eroon.” Ajattelin, että olishan se kiva tutustua ihmisiin ja ehkä saada pari kaveriakin näin lukion viimeisellä luokalla. Sitten kuulin koulumme uudesta musikaalista, Footloosesta. Silloin mieleeni tuli kirkas ajatus: ”Tämä se on. Tätä just mie tarvitsen. Tästä se alkaa!” Halusin ottaa haasteen vastaan ja olla osana jotakin suurta.
Kun syksyllä roolivalinnat oli tehty ja sain kuulla, että miun kohdalle osui Lulun rooli, olin että: ”Anteeksi mitä??!!” Ihmisenä, jota täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeenkin luullaan 15-vuotiaaksi, olin tosi hämmästynyt kun sain aikuisroolin. Hetken asiaa sulateltuani aloin kuitenkin miettiä, että ehkä loppujen lopuksi Lulun rooli oli miulle just se kaikista sopivin: se on samaan aikaa hauska ja samaistuttava. Tuo noin keski-ikäinen nainen on nimittäin täynnä tunteita ja rakastaa perhettään (tässä tapauksessa aviomiestään Wesiä, suorastaan jumaloiden tätä). Ja kun mietin tarpeeksi pitkään, tunnistan myös itsessäni vähän väliä sen draaamakuningattaren, joka Lulusta usein tulee, kun kaikki ei menekkään aivan niin kuin piti.
Footloose on nykyään tosi iso osa miun elämää. Harjoituksia on joskus lähes 7 päivää viikossa iltamyöhään asti ja samalla tulisi jaksaa käyä koulua, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. En kuitenkaan kadu mitään. Vaikka treenit tuntuvat joskus vievän hermoromahduksen ja uupumuksen partaalle, miulla on aina Footloosea tehdessä ihan tosi hauskaa ja hyvä fiilis. Nautin aidosti näyttelemisestä ja kun päästään vetää koko porukalla treeniä, niin että on bändi, kuoro ja kaikki tanssijatkin mukana, tulee ihan sika hyvä, suorastaan euforisen hyvä tunne. Lisäksi ilmaisutaidon harjoituksissa päästään leikkimään ja pelleilemään kuin mitkäkin alakoulun villivekarat, mikä on näin aikuisuuden kynnyksellä tosi terapeuttista.
Koko musikaaliprojektin alkamisesta lähtien olen yrittänyt saada kavereitani ja sukulaisiani hommaamaan liput meidän näytöksiin. Haluan nimittäin näyttää kaikille, mitä kaikkea myö ollaan saatu aikaiseksi ja mistä oon puhunut lähes lakkaamatta viime kuukausien aikana. Haluan, että kaikilla on yhtä hyvä fiilis kun mitä miulla ja varmasti monilla muillakin on ollut musikaalia tehdessä. Mie haluisin et JUST SIE tulisit kattoo kun myö vedetään teatterin suurella lavalla kaupungin parhaat bileet – siitä tulee nimittäin ihan tosi mahtavaa.
Moikkismoi ja teatterilla tavataan!
Susanna Hämäläinen
Lulu
Lulu
Ei kommentteja: