En osaa pysyä paikallani

Nyt on kaunis sää. Katson olohuoneen ikkunasta, kun aurinko sivelee järven jäistä pintaa. Harmittaa, kun en pääse ulos, olen nimittäin kipeänä. Tässä mandariinia kuoriessa ja blogitekstiäni kirjoittaessa voin lohduttautua sillä, että se on ehkä vain hyvä, etten ole päässyt urheilemaan nyt enskariviikolla. Urheilijahan ei sanonnan mukaan tervettä päivää näe.

Olen nimittäin aivan kuin Ren, sillä mä en tosiaan osaa pysyä paikallani, ja tämä näkyy käytännössä niin, että olen aina telomassa itseäni. Footloosen harjoituskauden aikana olen kärsinyt monenlaisista vaivoista, joista useimmat ovat olleet itse aiheutettuja. On ollut mustelmaa ja ruhjetta siellä sun tuolla, loukkaantuminen kantapäähän ja kaiken huippuna – vaikken ole inttiäkään ehtinyt kokea – marssimurtuma oikeassa jalassa liiallisesta hyppimisestä ja juoksentelusta. Mutta hei eikös se niin mee et break a leg?

Näitä pikkutekijöitä lukuunottamatta syksyn reenit (mun osaltani Renit) ovat aina tuottaneet paljon iloa ja riemua. Loman viimeisenä ja helteisenä viikkona astuin Lyseon ovista sisään teatteriproduktioon valmistavalle kesäkurssille miettien jännittyneenä millaistakohan tämä tulee olemaan, mutta heti ensimmäisestä hetkestä asti kun minut otettiin avoimesti vastaan tähän Lyseon nihkeän hikiseen ja tuuletusta kaipaavaan muteluokkaan, tiesin kuuluvani tänne.

Enkä tiedä kuinka voisin sanoin kuvailla sitä yhteishenkeä, jonka loputtomat iltamyöhään kestäneet tunnit ja pitkät viikonloput ovat epätoivostamme, hiestämme ja väsymyksestämme muovanneet ja kuinka monta uutta ystävää olenkaan saanut tämän produktion aikana, mutta sen tiedän, että alamme jo olla kuin yhtä suurta perhettä.

Roolijaossa, aivan produktiomme alussa hämmästyin ja jopa säikähdin hieman kuullessani, että saan Renin roolin. Renin, jonka näyttelijän täytyisi käsikirjoituksen mukaan “osata laulaa ja tanssia ja olla nokkela”. En nimittäin ollut koskaan tanssinut tai näytellyt ja lauluakin olin ehtinyt harrastaa vasta kaksi vuotta. Sittemmin kokeneempien tanssijoiden ja laulajien sekä kapellimestarimme Lean, ohjaajamme Marikan ja koreografimme Netan valettua minuun uskoa ja osaamista olen jo alkanut saada korkeita nuotteja, tanssiaskeleita ja pitkiäkin dialogeja menemään sujuvasti lavalla. Mutta kaikkein tärkeimpänä, muiden kannustuksen ja tsemppaamisen ansiosta olen myös saanut hyvää meininkiä, fiilistä ja uskoa omaan tekemiseen ja sen toivon vielä kantavan viimeiseen penkkiriviinkin asti.

Tämä musikaali ja lyseon avoin ja taidepainotteinen henki on ollut paras asia, joka minulle on ikinä sattunut. Sattunut, sillä kaikki tähän johtanut oli viime hetken päätöksiä ja hetken mielijohteesta tehtyjä valintoja. Yhteishaun viimeisillä hetkillä täysin epävarmana tulevaisuuden suunnitelmistani päätin vain hetken mielijohteeesta ja kiinnostuksestani musiikkiin, pyrkiä lyseoon taite-ryhmään kysyttyäni Lyseossa opiskelleelta isoveljeltäni: “mikä tää on?” ja saatuani vastauksen: “se on ryhmä jossa on taiteista kiinnostuneita ihmisiä ja hyvä yhteishenki”.

Kun sitten kesäkuussa sain kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen hakemaani taite-ryhmään, oli sen mukana jotain muutakin, nimittäin lappu joka alkoi “hei taiteen tekijä…” ja jossa kerrottiin Lyseon tulevasta nuorisomusikaalista. Kyseistä lappusta lukiessani en voinut muuta kuin ajatella: miksi ei?

Kannustankin siis teitä kaikkia tarttumaan tilaisuuteen, sillä ikinä ei voi tietää minne se teidät saattaa johtaa.


Pekka Aalto
Ren McCormack