Mitä palkinnoksi saan?

Muutetaan menneet...

Helmi:
Olenko mä kertonut sulle jo, miten olin ystäväni kanssa katsomassa kaksi vuotta sitten Nahkatakkisen tytön viimeistä näytöstä? Olimme vielä peruskoululaisia ja tulevaisuuden suunnitelmamme olivat vielä täysin avoinna. Musikaali kuitenkin muutti kaiken.

Sara:
Wau, mäkin muistan ton päivän. Nahkatakkisen tytön jälkeen mä olin aivan varma siitä, että Lyseo on mun paikka. Katsomossa istuessa tunteet pinnassa muistan ajatelleeni, että mä olen joskus vielä tuolla! Siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että saan itse olla osa jotain niin siistiä.

Helmi:
Musikaali antoi meillekin varmuuden siitä, että Lyseo tulee olemaan meidän seuraava päämäärä. Viimeisen biisin soidessa halasin ystävääni ja kuiskasin hänen korvaansa Dingon kappaleen sanoin: “sinä ja minä, me yhdessä ollaan vielä joku päivä tuolla lavalla”.

Ehkä meidän pitäisi esitellä itsemme. Vanhoina musiikkiluokkalaisina olemme tienneet toisemme jo seitsemän vuoden ajan, mutta nyt vasta musikaaliprojektin alkaessa tutustuimme toisiimme, kun päädyimme molemmat laulajiksi kuoroon, tuttujen kesken kööriin.

Saran voi välillä kuitenkin bongata myös tanssahtelemassa lavalla sekä Helmin harmonikka sylissä bändin keskellä, mutta siitä vähän myöhemmin lisää. Lyhyessä ajassa meistä on tullut siis hyviä ystäviä, minkä seurauksena päädyimme kirjoittamaan tätä kyseistä blogia.

Otetaan vastuu….

Kesäloman lähestyessä saimme kuulla tulevasta musikaaliprojektista. Nyt oli vihdoin meidän aika ottaa vastuu tulevasta. Niinpä me molemmat ilmoittauduimme kesäloman lopulla järjestettävään musikaaliin valmistavalle kurssille. Kesälomamme loppui muita opiskelijoita aikaisemmin, mutta sitäkin vauhdikkaammin.

Helmi:
Lukion alkaminen itsessään oli hyvin jännittävää ja uutta, mutta kesäkurssi uusien ykkösten sekä vanhempien opiskelijoiden kanssa suorastaan kauhistutti. Kaikki ennakkoluulot kuitenkin katosivat heti ensimmäisen päivän aikana. Meidät otettiin mukaan porukkaan niin kuin olisimme aina siihen kuuluneet. Tunsin, että olen tervetullut omana itsenäni Lyseoon. Rohkaisevampaa vastaanottoa en olisi voinut edes kuvitella. Uusien ystävien määrä lisääntyi päivä päivältä ja yhteishenki jatkoi vauhdikasta nousuaan!

Sara:
Kamppailin myös itse vanhempana opiskelijana omien ennakkoluulojen kanssa, kun ajattelin, että onkohan noista uusista ykkösistä tähän. Nopeasti mä kuitenkin opin tuntemaan nämä tyypit ja voi kuinka loistavia persoonia heistä löytyykin! Lyseon mahtavaa henkeä kunnioittaen oli helppo ottaa vastaan kaikki uudet tyypit ja aloittaa syksyn suurin projekti uusien sekä vanhojen opiskelijoiden kanssa. Ja te löysittekin aika nopeasti mute-luokan siniraitaisten patjojen peittämän lattian!

Helmi:
Joo, haha! Niin kuin edellisissäkin blogeissa on mainittu mute-luokan patjoista on muodostunut meidän yhteinen lepopaikka hyppy- sekä välitunneille. Niin monet naurut, itkut, Alias-pelit sekä yhteiset päiväunet niillä patjoilla on koettu. Ehkä patjoissa piileekin musikaalin uskomattoman yhteishengen suuri salaisuus.

Ja tilaisuus…

Sara:
Tilaisuus tosiaan.. huhhuh. Näin huikeeta tilaisuutta olisikin saanut odottaa. Nopeesti edessä olikin sitten jo kuumottava roolijako, josta me kaikki onneksi selvittiin. Kuulin sitten oman roolini musikaalissa... MITÄ!? En pelkästään laulaisi vaan myös tanssisin. Siitä se tiukka treenaus ja pitkät päivät sitten alkoivat. Footloose on tuonut tasapaksuun lukioelämään värikästä vaihtelua, ja nopeasti oman ajankäytön tarkasta suunnittelusta tuli hyvin tärkeää. Onhan sitä kouluakin jossain vaiheessa käytävä.

Kiireisen syksyn ja alkukevään keskellä teatterin taukohuoneen kuuman nuudelin hajusta, naurun täyteisistä kohtausharjoituksista sekä lukemattomista “hissillä”-viesteistä (teatterin hissillä liikkumiseen tarvitaan avaimella varustettu hakija, toim. huom.) on tullut monelle meille jo arkipäivää.

Ensi-ilta lähenee ja tunnelma harjoituksissa käy entistäkin jännittävämmäksi. Nyt aletaan keskittyä suuren kokonaisuuden lisäksi myös pieniin yksityiskohtiin. Mä en malta odottaa sitä hetkeä, kun bändi vetää viimeiset tahdit ja yleisö osoittaa suosiotaan. Joten mitä palkinnoksi saan? Uusia ystäviä, oman taidon karttumista ja ennen kaikkea tän once in a lifetime -kokemuksen.

Vähän aikaa sitten mä kuulin tän kaiken musikaalitemmelluksen keskellä myös tosi surullisia uutisia. Se oli kova kolaus meille kaikille. Varsinkin Helmille, jonka takia sä oot ansainnut saattaa tän blogin loppuun.

Helmi:
Elämä ei mee aina niin kuin suunnittelee ja vastoinkäymisiltä ei voi välttyä. Valitettavasti mun matka musikaalissa päättyi kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa terveyssyistä. Viisi uskomatonta kuukautta on nyt takana. Oon saanut mahdollisuuden tutustua upeisiin ihmisiin, luonut ihania ja elinikäisiä ystävyyssuhteita sekä erityisesti oppinut itsestäni niin paljon uutta. 

Musikaalista ja näistä kaikista ihmisistä tuli niin suuri osa mun elämää sekä päivittäistä arkea, että sivuun jääminen tuntuu todella vaikealta ja raskaalta. Välillä kuitenkin vaikeita päätöksiä on tehtävä.

Ystävän sanoin: "Musikaaleja tulee ja menee, mutta ne ihmiset, joita sinä aikana tapaa, on se koko jutun suola." Pitkät harjoitukset, naurut, itkut, biisit ja kaikki ne muistot, ne ei koskaan katoa. Kaikki tuki, apu ja neuvot, joita näiltä ihmisiltä oon saanut, on korvaamattomia. Nyt tunnen kuuluvani jonnekin, on paikka minne on aina hyvä tulla, paikka, jossa tuntee olevansa rakastettu.

Just sä, mene, katso, koe ja ihastu: Lappeenrannan kaupungin parhaat bileet kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, Footloose-musikaali. Lava on täynnä niin osaavia ja upeita nuoria. Musikaalin sanoin “Elämä ei ohi mee”, kun siitä pitää kiinni ja nauttii kaikista pienimmistäkin hetkistä. 

Sanat ei riitä koskaan kuvailemaan tätä kiitollisuuden määrää, mitä tää musikaali on mulle antanut. Mä istun sitten katsomon puolella jokaisessa näytöksessä onnenkyyneleet silmissä. Tää on upeinta, mitä tuutte koskaan näkemään. Suuri halaus ja kiitos Lea, Marika, Netta ja kaikki ystävät. Elämä voittaa aina lopulta.


Rakkaudella
Sara Vänttilä & Helmi Pykäläinen