Kuka tän pellen tänne kutsu

Oliko ikävä? No minulla ainakin oli jos ei kenelläkään muulla. Hullujen hommaa tämmöinen lomailu, varsinkin, kun enskariin on jäljellä enää reilut kaksi hyvin lyhyttä viikkoa. Lomaan laskeutuminen oli juuri niin vaikeaa kuin odotin: ensimmäinen päivä hujahti ohi 16 tunnin unien lomassa ja sitten iskikin jo treenikuume. Mutta onneksi nyt on lomat lomailtu, ja Chuck “Vitun” Cranston on taas menossa mukana.

Luulin, että kesäloma vasta loppui, mutta kuukauden päästä Footloose onkin jo ohi. Jotenkin aina ajattelee: mitä nyt muutama minuutti meinaa? Seuraavaksi huomaa, kuinka nuo muutamat minuutit olivatkin kuukausia, ja jäljelle jää vain muisto. Muisto elämän parhaista hetkistä aivan loistavassa porukassa. Mutta sattuuhan tuota. Aina välillä joku muistuttaa siitä vähän isommasta matkasta, jonka tässä pitäisi edetä samalla. Lukiota ei abilla ole paljoa enää jäljellä, ja ajatuskin mute-luokan lattialta lähtemisestä on kivulias.

Mute-luokka onkin siitä hassu tapaus, että se on kehittynyt minun lukio-urani aikana mukanani. Taidan elää symbioosissa sen luokan kanssa. Kun tulin Lyseoon, luokkaa uudistettiin, eikä se ollut käytössä heti vuoden alussa. Toisessa jaksossa pääsin musiikin ja teatteri-ilmaisun kursseilla tutustumaan luokkaan. Nahkatakkisen tytön aikana luokka tuli tutuksi ja eloisaksi, kun treenit olivat aina aluksi siellä. Keväällä esitysten jälkeen muutto muteen alkoi pikkuhiljaa, kun Lea sanoi, että toisella puolella luokkaa voi olla, kunhan ei häiritse tunteja toisella puolella.

Noh, ajan myötä luokkaan tulikin äänieristeet, eli nyt jo melko kuuluisat raitapatjat. Ja pian patjapinon kuningas olikin syntynyt. Sain elää luokassa rauhassa omaa unista elämääni, ja tavata välillä muita luokan vakioasiakkaita. Nyt luokka on minulle aikalailla koti. Luokasta on lukemattomia muistoja, ja nyt uusi sukupolvi tuntuu seuraavan jalanjälkiäni mute-luokan häärääjinä. Pitäkäähän luokka siis kunnossa.

Noniin palataanpa takaisin asiaan. Vielä on matkaa jäljellä, mutta onneksi kokonaisuus alkaa olemaan pikkuhiljaa kasassa jo tässä kohtaa. Ainakin silloin, kun ihmiset ovat lavalla eivätkä vessassa. Ei pidä toki vähätellä vessojen tärkeyttä, mutta ei niitä tarvitse joka nurkalle laittaa, vaikea löytää ketään vessasta kun vessoja on kymmenen ympäri taloa. Toki onneksi aina tarvittaessa tämä poika voi pistää rähinäksi tuuratessaan milloin ketäkin. Vaikka tyttöjen stemmoista en nuotteja omistakaan, tai koreografioita olekaan opetellut, niin taisin vakuuttaa monet, että kaikki meistä tarvitsevat joskus miehen. 

Jotkut jännittävät lavalla olemista, ja toiset menevät lavalle suorittamaan. En itse koe enää juurikaan jännitystä kuin esityksissä, ja alusta saakka olen päässyt lavalle purkamaan luovuuttani. Nautin jokaisesta sekunnista lavalla, ja siksi tuuraan mielelläni myös poissaolijoita. Chuck ei ole näytelmän mukavin jätkä, mutta kun on näin upea yhteishenki, ei siitäkään tarvitse huolestua. Ja tässä kohtaa voin varmuudella sanoa, että Lean avustuksella on saatu Chuckin biisikin laitettua kuntoon. Näköjään puiden työntely itkien auttaa, kukapa olisi uskonut. Joku jo jossain kohtaa mainitsi, että biisi menee ihan hyvin.

Saattaa toki olla, että itse sanoin tuonkin, mutta koskaan ei voi olla varma. Uskon kuitenkin tuon kehun valossa, että jotkut yleisössä saattavat jopa nauttia biisistä, mutta sen saa jokainen päättää itse biisin kuultuaan. 

Vihdoin ja viimein treenikausi jatkuu ja seurakunta koolla taas, mitäs sitten. Biisit alkavat olla paketissa, ja finaali saatiin taputeltua jonkinlaiseen kuntoon. Loman jälkeen meni hyvä tovi, että pääsi taas tekemisen meininkiin, mutta oli kuitenkin rentouttavaa saada taas jotain rytmiä elämään. Kyllähän tuossa kymmenessä päivässä kerkesi jo olla ikävä Chuckia ja hänen nahkatakkiaan, mutta hiki pyyhki viimeisetkin ikävän rippeet sangen nopeasti. Ja tässä kohtaa on hyvä huomata, että sisäinen Cranstonin viha alkoi palamaan jo minussakin. Jos joku joskus pohtii, olenko lavalla itse vihainen, niin Renin ja Willardin nojaillessa minuun silmissäni palava viha on hyvin aitoa ja tulista.

Pakko se on myöntää, että nautin koulun kuninkaan roolista suunnattomasti. Pääsee pistämään tulokkaat paikalleen, vetämään oman kappaleen, sopimukseen kuuluu myös nainen puoleksi näytelmäksi ja kaiken kruunaa vino pino hyviä lainauksia, joita voi tästäkin tekstistä löytää useita. Kuitenkaan en ole varma nautinko enemmän Chuckin roolista, vai hänen nimettömästä alter egostaan, jonka voi bongata baarin tiskiltä tai rivitansseista. Chuckilla on charmia, jota ei saa edes Chicagosta, mutta se ei muuta faktaa, ettei Bomontista löydy baaria.

Vaikka Nahkatakkisesta tytöstä on aikaa, eivät jotkin asiat kuitenkaan muutu. Joku kituu kuuman tukan ja parran takia, minulla on yhä samat valkoiset kengät, jätkät ovat aina treenien jälkeen saunassa ja meidän rakas vastuuhenkilömme Netta joutuu odottamaan saunan tyhjenemistä. Ja joku unohtaa aina pyyhkeen, klassikko.

Noh, “sauna on valmis” vai miten se menikään. Nähdään taas! Ei, tuo olikin Nahkis-lainaus. Aamen? Ei taida tuokaan toimia tässä kohtaa. Intensiivistä plarin selaamista. Onks tää susta hauskaa!? Oho, kärry jäi invapaikalle, pitää mennä.

Leevi Nikula
Chuck Cranston