Sisällön tarjoaa Blogger.

Se on ku tukilla laskettelis



17. Elokuuta vuonna 1918 Bolševikkien vallankumouksen merkittävä johtaja salamurhataan Venäjällä, mikä käynnistää monivuotisen punaisen terrorin valkoisia monarkisteja vastaan. Sata vuotta myöhemmin Lappeenrannassa ketään ei kiinnosta, sillä kaikilla on kiire Lyseon lukiolle. Siellä on alkamaisillaan vähintään yhtä tärkeän ja mysteerisen musikaali X:n ensimmäiset yhteiset treenit. Toiset ovat innosta pinkeänä, toiset vielä ärtyneitä meneteyistä Weekend -Festarilipuista.

Kun kesän viimeiset henkäykset vielä lämmittävät juuri muodostuneen työryhmän niskaa, alkaa teatteriluokassa pöhistä. Maailmankuva ei ole vielä sulkeutunut minkään rakennuksen ympärille ja ajatus valmiista pläjäyksestä on sumuinen ja arvaamattomasti vaihteleva. Yksi puoliverinen Footlooselainen katselee toistaiseksi tiivistymätöntä porukkaa ja huokaisee innosta.

Kuukausia myöhemmin, 7. Tammikuuta vuonna 2019, Sama puoliverinen istuu junassa kohti Hämeenlinnan Parolaa, ajatellen sitä, että taakse jäävän hiljaisen kaupungin katujen uumenissa kuuluu seuraavan kuukauden ajan musiikin ja liikkeen laulu. Hän on myös huvittunut siitä ajatuksesta, että saman rakennuksen alemmissa kerroksissa liikkuu ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minkälaiset bileet teatterin suurella näyttämöllä päivittäin on.

Tänään on kulunut 143 päivää siitä, kun Footloose-työryhmä on kokoontunut kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran. Rehellisesti sanottuna silloin pelotti, sillä lukioteatteri oli haukkaamassa suuremman palan kuin koskaan. Nyt ollaan siinä pisteessä, että olen katsonut tulevaisuuteen ja sanon: Ei pelota enää. Haasteita on kyllä riittänyt kerrakseen, sen takaan. Ei autonrenkaiden pyörittelyä ja ruohonleikkurilla väkijoukossa ajelua ihan joka päivä harrasta – saatika tukilla laskettelemista.

Olen ollut ulkopuolisille kovin salamyhkäinen roolistani Footloosessa. Syynä sille kai on se, että siitä ei ole ollut kenelläkään tarkkaa tietoa. Hommia on paiskittu nimittäin niin maan birusti. Antakaas kun vähän valaisen näillä redundanteilla työnimikkeillä: Virallinen saunanlämmittäjä, virallinen kelliperän (kellon) tarkkailija, virallinen viraalisten somejen ylläpitäjä (mm. tämä blogi), virallinen rytminnäyttäjä, virallinen hissichauffeur (suom. hissikuljettaja) jne. jne.

Mieluisinta on ollut maksaa takaisin ns. velkoja niille, jotka kasaantuivat Nahkatakkisen tytön kautta kaksi vuotta sitten. Palkkattomana alumnina oleminen ei ole haitannut juuri lainkaan, kun on niin mukavaa sakkia seurana. Välillä treeneihin tuleminen toisaalta tuntui toimettomuuden pakenemiselta, mutta se on kai sitten vaan hyvä asia? Odotellessa armeijan alkamista joku syy elää on ollut ihan mukavaa. Ainiin, kyllähän tuossa tuli yksi lukiokin saateltua loppuun.

Projektin punainen lanka on kohdannut näinä tammikuisina päivinä sen pisteen, jossa vauhti alkaa tuplaantua ja ajantaju hälvetä. Elämän merkitystä suuren näyttämön ulkopuolella ei osaa hakea, koska sitä ei enää tunne. Koko ensemble alkaa maagisesti lyttääntyä kokoon ja näyttelijöiden alter-egot ovat usein jo hämmästyttävän uskottavia. Musiikki ja laulu kuulostaa välillä elokuvamaiselta.

Kaikessa on aina hiomisen varaa. Sitä varten nämä kaksi viikkoa ovat ilmeisesti olemassa, mutta enhän minä sitä tiedä mitä siellä tapahtuu. Läpimenojen kuumimpina hetkinä makoilen talvisella sammaleella nauttimassa puolustusvoimien tarjoilemista antimista, tai jotain. Joka tapauksessa, aamuja mosille.

Petja Pulkkinen,
Kaikkien asioiden assistentti

Ei kommentteja: