Tää on sun elämä

Juuri nyt vajoan olohuoneen sohvan muhkeisiin tyynyihin, ylläni aamutakki ja jalassani aamutossut. Kellohan on siis jo viisi iltapäivällä ja on lauantai… Hiuksissani on edelleen hiuslakan kovettamia pyörteitä, joita yritin epätoivoisesti eilen illalla selvitellä. Olo oli väsynyt, mutta elin hurmoksessa. Eilen nimittäin Bomontissa räjähti ja ensimmäinen läpimeno suoritettiin puhtain paperein. Tunne oli huumaava.

Suuren näyttämön parrasvalot loistivat, Bomontin asukkaat säkenöivät. Ilmassa oli jännitystä, säpinää ja dynaamista energiaa. Päässäni pyöri kun avausnumeron ensimmäiset tahdit alkoivat soida. Ajattelin, että tänne sitä ollaan päästy. Jälleen suuri näyttämö kutsuu minua ja pian hyppään aivan uuden seikkailun pyörteisiin.

Syksyllä, abivuoteni alkutaipaleella, asettauduin pohdiskelemaan toisenlaista polkua. Polkua, joka olisi sisältänyt pelkästään abikurssit, ylioppilaskirjoitukset ja valmistumisen. Ei teatteria. Ei musikaalia. Millaista se olisi minulle ollut? Tiesin vastauksen koko ajan: erittäin tuskallista.

Nykyään elän ja hengitän suuren näyttämön ylenpalttisen kuivaa, mutta tuttua ja turvallista ilmaa. Esitimme kyseisellä lavalla mahtavien tyyppien kanssa kaksi vuotta sitten Nahkatakkisen tytön, ja siksi kaupunginteatterilla on aina paikka sydämessäni. Siksi palasin sinne tänäkin vuonna. Tällä kertaa en kuitenkaan pääsiäismunat päässä tanssivana mummona, vaan pastori Mooren vaimona ja Arielin äitinä.

Footloose, on kova pala purtavaksi. Porukkamme on kuitenkin niin motivoitunutta ja tsemppaavaa sakkia, että jokainen on jaksanut tehdä urakalla hommia tähän päivään asti. Olemme syöneet kiloittain nuudeleita, laulaneet stemmat melkein puhtaiksi ja hymyilleet poskemme kipeiksi. 

Olen myös pannut merkille, etteivät kaikki haluaisi lähteä teatterilta aina edes kotiin. Ihmiset lantustavat hitaasti kohti pukkaria, keittiötä tai saunaa. Kohta varmaan Lyseon mute-luokan patjat teleporttaavat itsensä kätevästi teatterille, jos niiden kuningas Leevi päästää ne käsistään.

Mutta tosiaan tätä kirjoittaessani on lauantai, eikä kahteen päivään ole treenejä. Olo on hieman sekava. Lepo on silti tärkeää meille jokaiselle ja se tuntuu ihanalta, mutta hieman on jo ikävä “löysäjalkaisia” tovereita. 

Tietysti nyt olisi aikaa nähdä kavereita, jotka huhuleivat jostain teatterin ulkopuolisesta universumista: Onko minulla muuta elämää kuin teatteri? Pahoittelen, koska tällä hetkellä tää on mun elämä, eikä se minua kauheasti ole harmistuttanut. No, toivottavasti näen teidät kaikki sitten vaikka ensi-illassa! Sehän on jo ihan pian.

Emma Mänttäri
Arielin äiti