Me vaan rokataan
Avainsanat:
Footloose,
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenranta,
musiikki,
musikaali,
tanssi,
teatteri
”PYSYKÄÄ TAHDISSA! LISÄÄ TEMPOA! ALOITTAKAA ALUSTA! RUMPALI HILJAA! KITARAAN ENEMMÄN SÄRÖÄ!” kaikuu Lean huuto koulumme pimeässä musiikkiluokassa. Mustassa luokassa mustien verhojen syvyyksissä majailee harvoin nähty joukko eli me, bändi. Tällä kertaa tilanne on tosin toinen. Meidät on siirretty kaupunginteatterin sivuverhojen suojasta keskelle kirkkaita parrasvaloja, joten ajattelimme, että olisi aika valaista tätä hieman mysteeristä joukkoamme.
Osastomme koostuu lukuisista taitavista nuorista; meitä on kaiken kaikkiaan neljätoista Leaa mukaanlukematta.
Kokoonpanomme koostuu jousia lukuunottamatta kaikista soitinkunnista. Käärmeenlumoojia eli puhallinsoittajia meillä on Iida klarinetissa ja Sonja poikkihuilussa. Kielisoitinkomppaniassa meillä on eniten väkeä. Kitaristeja on neljä: Aatu, Eino, Elis ja Rasmus. Samaan laumaan kuuluvat myös basistimme Elisa ja Sofia. Kosketinsoitinkuntaan kuuluvat Nannu, Fanni ja Elina, jotka näyttäisivät vaihtelevan tehtäviään, mutta se on varmaa, että he kaikki soittavat koskettimia ja ovat Lean ehdottomia ylpeydenaiheita (johtunee Lean rakkaudesta pianoon). Meillä on myös harmonikka(hanuri)-Helmi. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä on meidän meluterroristimme lyömäsoittimissa. Erik ja Tuukka hoitavat kahdestaan niin perkussioita kuin rumpusettiä.
Osastomme koostuu lukuisista taitavista nuorista; meitä on kaiken kaikkiaan neljätoista Leaa mukaanlukematta.
Kokoonpanomme koostuu jousia lukuunottamatta kaikista soitinkunnista. Käärmeenlumoojia eli puhallinsoittajia meillä on Iida klarinetissa ja Sonja poikkihuilussa. Kielisoitinkomppaniassa meillä on eniten väkeä. Kitaristeja on neljä: Aatu, Eino, Elis ja Rasmus. Samaan laumaan kuuluvat myös basistimme Elisa ja Sofia. Kosketinsoitinkuntaan kuuluvat Nannu, Fanni ja Elina, jotka näyttäisivät vaihtelevan tehtäviään, mutta se on varmaa, että he kaikki soittavat koskettimia ja ovat Lean ehdottomia ylpeydenaiheita (johtunee Lean rakkaudesta pianoon). Meillä on myös harmonikka(hanuri)-Helmi. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä on meidän meluterroristimme lyömäsoittimissa. Erik ja Tuukka hoitavat kahdestaan niin perkussioita kuin rumpusettiä.
Ja tämä blogi is brought to you by Aatu, Fanni ja Erik.
Aatu:
Nähdessäni musikaalin nuotit ensimmäistä kertaa voin myöntää olleeni hieman paniikissa. Kolmen lukiovuoteni aikana en ollut vielä kertaakaan törmännyt yhtä vaikeisiin sovituksiin, mutta kaikesta huolimatta olin innoissani, sillä nyt jos koskaan pääsisin näyttämään taitoni.
Kitara on instrumenttini. Kasvoin kitaroiden ympäröimänä, sillä isäni on myös soittanut nuoresta asti. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla harjoittelemaan ollessani ala-asteella, kun isäni opetti minulle ensimmäiset soinnut. Siitä eteenpäin innostus soittamiseen on vain kasvanut vuosien mittaan, ja nykyään opinnot konservatoriossa ovat vahvasti mielessä.
Nykyään musiikki on päällimmäisenä elämässäni. Käyn soittotunneilla Taidekoulu Estradilla, missä vietän suuren osan vapaa-ajastani. Kitaran lisäksi opiskelen myös pianoa ja musiikin teoriaa, joten harjoiteltavasta ei ole ikinä pulaa. Kun tähän päälle heittää vielä kaksi bändiä, mahdolliset keikat ja opiskelun, on aika lievästi sanottuna ollut kortilla. Vaikka vapaapäiviä on minulla harvassa, en silti tekisi mitään toisin, sillä päästessäni lavalle kaikki valvotut yöt kuittaavat itsensä takaisin.
Tavoittelemme varmasti kaikki pohjimmillamme samaa asiaa: Sitä pientä maagista hetkeä lavalla, kun kaikki soittavat yhteen hiileen. Sitä hetkeä kun musiikki herää eloon. Bändi ei ole vain yksittäisiä soittajia soittamassa omaa osuuttaan, vaan bändissä soittamista voisi kuvailla pikemminkin keskusteluksi, jossa jokaisen ääni kuuluu ja on tasapainossa muiden kanssa. Kun biisi alkaa, emme ole enää vain soittajia vaan olemme ikään kuin yksi ja sama organismi, jossa jokainen toimii elämää (eli musiikkia) ylläpitävänä elimenä. Ajatelkaa vaikka kapellimestareita, he eivät vain näytä tahtia, vaan heilläkin on oma soittimensa, he soittavat orkesteria.
Tämä yhteenkuuluvuus on yksi niistä seikoista, jotka saavat minut aina uudelleen mukaan musikaaliemme bändipuolelle. Ryhmäämme syntyi nopeasti vahva yhteishenki, ja olen henkilökohtaisesti nauttinut jokaisista harkoista.
Tämä on mielestäni syy siihen miksi live-bändi on ehdoton musikaalia tehdessä. Jokaisen äänen takaa löytyy joku, joka pistää parastaan. Jokainen ääni on oma sielunsa, ja yhdessä me luomme musiikkia joka vaikuttaa. Herätämme musikaaliin eloon.
Fanni:
Olen aina ollut musiikki-ihminen. Siitä lähtien, kun 5-vuotias pikku-Fanni istui ensimmäistä kertaa pianojakkaralle, on musiikki säilynyt läsnä arjessa. Ehdin soittaa 12 vuotta klassista pianoa, kunnes vihdoin sain tarpeekseni ja vaihdoin vapaaseen säestykseen, koska se vaikutti mielekkäämmältä. Jatkoin pianonsoittoa musiikkiopistolla.
Lukiolaiselämän kiireistä ja työpaikasta huolimatta ehdin jatkaa musiikkiharrastusta vapaa-ajalla. Toisella vuosikurssilla aloin kaipaamaan kipeästi vaihtelua normaaliin kouluarkeen, ja musikaaliin osallistuminen tuntui lupaavalta vaihtoehdolta. Koska olin nähnyt Nahkatakkinen tyttö -musikaalin, odotukseni tulevasta projektista olivat korkealla. Tämä projekti on kuitenkin onnistunut ylittämään odotukseni.
Projektin alussa, kun roolit ja tehtävät jaettiin, minut laitettiin sekä bändiin, kuoroon että lavalle kaupunkilaiseksi. Päädyimme kuitenkin Lean kanssa siihen johtopäätökseen, että pianistin osassa on ihan tarpeeksi tekemistä. Itse asiassa tekemistä on niin paljon, että sitä riittää useammalle ihmiselle. Nannu soittaa koskettimilla erilaisia lyömäsoittimia, ja Elina jakaa kanssani pianistin nuotit, 263 sivua musiikkia. Niitä me sitten luemme kuin pyhää kirjaa, suojelemme kahvitahroilta ja muilta pahuuksilta.
Luultavasti yleisin kysymys, jota minulta kysytään musikaaliin liittyen on “No mutta Fanni, miten sinulla on aikaa ja energiaa olla koulussa, musikaalissa ja töissä?”. Yleisin vastaukseni taas on “No, empä osaa tuohon kyllä itsekään vastata”. Kai se sitten liittyy priorisointiin. Harjoittelen musikaalin kappaleita ja käyn treeneissä ja töissä taas käyn, koska… no, kyllähän se kahvi pitää jonkun Satamatie 6:ssa keittää.
Opiskelu taas on nykyään itselle hieman vieras käsite. Musikaaliin minulla on eniten motivaatiota. Mitä muutakaan tekisin päivät pitkät? Kouluhommia? Pah! Treenipäivän päätteeksi kun pääsen kotiin, kun kysyn itseltäni “Noniin Fanni, laskenko seuraavaksi tilastomatikkaa, vai opettelenko Let’s Hear it For the Boy’n viimeiset kolme sivua?” se on aina jokaisen päivän helpoin päätös.
Erik:
Musiikki ja taiteet eivät ikinä ole olleet merkittävässä roolissa elämässäni, ennen lukiota. Olin yhdeksän vuotta englanninkielisellä luokalla ja harvat luokkatovereistani harrastivat musiikkia. Vuosi sitten, kun aloitin opinnot Lyseossa, tutustuin moniin ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneita taiteista. Ensimmäisessä jaksossa minulla oli jo ensimmäinen musiikin kurssi, jolloin tutustuin Leaan. Luokallani tutustuinkin pariin kaveriin, joiden kansaa aloimme jo soittamaan yhdessä.
Kurssin jälkeen innostuin soittamaan ja kuuntelemaan musiikkia enemmän, ja musiikista tuli sitten siitä lähtien arkipäivääni, kiitos Lean. Tovereiden kanssa kiinnostuksemme musiikkiin nousi vuoden aikana suuresti ja olen lukio-opiskeluaikanani ymmärtänyt, kuinka tärkeää musiikista on tullut minulle. Puhun nykyään myös perheeni kanssa paljon musiikista, mitä en tehnyt aiemmin. Vanhempani kannustavat minua harrastamaan musiikkia, koska he itsekin rakastavat sitä. Nykyään en voi olla päivääkään ilman kuulokkeitani.
Keväällä kun sain tietää tästä Footloose-musikaalista, kiinnostuin ja ilmoittauduin kurssille heti. Olen soittanut rumpuja vasta kaksi vuotta, ja kun musikaalikurssi alkoi, olin epävarma kyvyistäni ja siitä, pystyisinkö tähän oikeasti. Onneksi meillä on musikaalissa toinenkin rumpali, Tuukka ja ammattilaisrumpali Mikko Taipale, jotka auttavat minua nuottien lukemisessa ja fillien keksimisissä. Olen tässä neljän kuukauden aikana kehittynyt huimasti soitossani ja olen nyt motivoituneempi kuin koskaan. Odotan innolla ensi-iltaa, vaikka se jännittää minua jo nyt. Jopa treeneissä soittaessani käteni hikoilevat jo valmiiksi.
Kaikista mokailuistamme, levottomuudesta ja liiallisesta meluamisesta huolimatta, ihana bändin- ja kuoronjohtajamme Lea Kaijansinkko on tsempannut meitä koko matkan ajan. Olemme hänelle kiitollisia siitä, että hän on jaksanut meitä, niin normi- kuin viikonlopputreeneissäkin. Lean ”ootte parhaita” -viestit ryhmächateissa tuovat aina hymyn huulille. Hänen uskomaton panostuksensa tähän produktioon on tuonut kaikille meille muillekin lisää motivaatiota. Jokainen projekti tarvitsee oikeita osaajia. Jokaisessa projektissa pitäisi olla oma Lea Kaijansinkko.
Ei täs meil muuta. Ollaan ihan hyvällä mallilla biiseissä, ja treenaaminen on hauskempaa hyvän yhteishengen kanssa. Ollaan tultu hyvin toimeen toistemme kanssa, ja Lea on ollut mahtava koutsi. Odotamme innolla tammikuuta ja tulevia treenejä, sillä tämä on once in a lifetime -kokemus meille monelle.
Fanni Hedman, pianisti
Aatu Sievänen, kitaristi
Erik Toikka, rumpali
Aatu:
Nähdessäni musikaalin nuotit ensimmäistä kertaa voin myöntää olleeni hieman paniikissa. Kolmen lukiovuoteni aikana en ollut vielä kertaakaan törmännyt yhtä vaikeisiin sovituksiin, mutta kaikesta huolimatta olin innoissani, sillä nyt jos koskaan pääsisin näyttämään taitoni.
Kitara on instrumenttini. Kasvoin kitaroiden ympäröimänä, sillä isäni on myös soittanut nuoresta asti. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla harjoittelemaan ollessani ala-asteella, kun isäni opetti minulle ensimmäiset soinnut. Siitä eteenpäin innostus soittamiseen on vain kasvanut vuosien mittaan, ja nykyään opinnot konservatoriossa ovat vahvasti mielessä.
Nykyään musiikki on päällimmäisenä elämässäni. Käyn soittotunneilla Taidekoulu Estradilla, missä vietän suuren osan vapaa-ajastani. Kitaran lisäksi opiskelen myös pianoa ja musiikin teoriaa, joten harjoiteltavasta ei ole ikinä pulaa. Kun tähän päälle heittää vielä kaksi bändiä, mahdolliset keikat ja opiskelun, on aika lievästi sanottuna ollut kortilla. Vaikka vapaapäiviä on minulla harvassa, en silti tekisi mitään toisin, sillä päästessäni lavalle kaikki valvotut yöt kuittaavat itsensä takaisin.
Tavoittelemme varmasti kaikki pohjimmillamme samaa asiaa: Sitä pientä maagista hetkeä lavalla, kun kaikki soittavat yhteen hiileen. Sitä hetkeä kun musiikki herää eloon. Bändi ei ole vain yksittäisiä soittajia soittamassa omaa osuuttaan, vaan bändissä soittamista voisi kuvailla pikemminkin keskusteluksi, jossa jokaisen ääni kuuluu ja on tasapainossa muiden kanssa. Kun biisi alkaa, emme ole enää vain soittajia vaan olemme ikään kuin yksi ja sama organismi, jossa jokainen toimii elämää (eli musiikkia) ylläpitävänä elimenä. Ajatelkaa vaikka kapellimestareita, he eivät vain näytä tahtia, vaan heilläkin on oma soittimensa, he soittavat orkesteria.
Tämä yhteenkuuluvuus on yksi niistä seikoista, jotka saavat minut aina uudelleen mukaan musikaaliemme bändipuolelle. Ryhmäämme syntyi nopeasti vahva yhteishenki, ja olen henkilökohtaisesti nauttinut jokaisista harkoista.
Tämä on mielestäni syy siihen miksi live-bändi on ehdoton musikaalia tehdessä. Jokaisen äänen takaa löytyy joku, joka pistää parastaan. Jokainen ääni on oma sielunsa, ja yhdessä me luomme musiikkia joka vaikuttaa. Herätämme musikaaliin eloon.
Fanni:
Olen aina ollut musiikki-ihminen. Siitä lähtien, kun 5-vuotias pikku-Fanni istui ensimmäistä kertaa pianojakkaralle, on musiikki säilynyt läsnä arjessa. Ehdin soittaa 12 vuotta klassista pianoa, kunnes vihdoin sain tarpeekseni ja vaihdoin vapaaseen säestykseen, koska se vaikutti mielekkäämmältä. Jatkoin pianonsoittoa musiikkiopistolla.
Lukiolaiselämän kiireistä ja työpaikasta huolimatta ehdin jatkaa musiikkiharrastusta vapaa-ajalla. Toisella vuosikurssilla aloin kaipaamaan kipeästi vaihtelua normaaliin kouluarkeen, ja musikaaliin osallistuminen tuntui lupaavalta vaihtoehdolta. Koska olin nähnyt Nahkatakkinen tyttö -musikaalin, odotukseni tulevasta projektista olivat korkealla. Tämä projekti on kuitenkin onnistunut ylittämään odotukseni.
Projektin alussa, kun roolit ja tehtävät jaettiin, minut laitettiin sekä bändiin, kuoroon että lavalle kaupunkilaiseksi. Päädyimme kuitenkin Lean kanssa siihen johtopäätökseen, että pianistin osassa on ihan tarpeeksi tekemistä. Itse asiassa tekemistä on niin paljon, että sitä riittää useammalle ihmiselle. Nannu soittaa koskettimilla erilaisia lyömäsoittimia, ja Elina jakaa kanssani pianistin nuotit, 263 sivua musiikkia. Niitä me sitten luemme kuin pyhää kirjaa, suojelemme kahvitahroilta ja muilta pahuuksilta.
Luultavasti yleisin kysymys, jota minulta kysytään musikaaliin liittyen on “No mutta Fanni, miten sinulla on aikaa ja energiaa olla koulussa, musikaalissa ja töissä?”. Yleisin vastaukseni taas on “No, empä osaa tuohon kyllä itsekään vastata”. Kai se sitten liittyy priorisointiin. Harjoittelen musikaalin kappaleita ja käyn treeneissä ja töissä taas käyn, koska… no, kyllähän se kahvi pitää jonkun Satamatie 6:ssa keittää.
Opiskelu taas on nykyään itselle hieman vieras käsite. Musikaaliin minulla on eniten motivaatiota. Mitä muutakaan tekisin päivät pitkät? Kouluhommia? Pah! Treenipäivän päätteeksi kun pääsen kotiin, kun kysyn itseltäni “Noniin Fanni, laskenko seuraavaksi tilastomatikkaa, vai opettelenko Let’s Hear it For the Boy’n viimeiset kolme sivua?” se on aina jokaisen päivän helpoin päätös.
Erik:
Musiikki ja taiteet eivät ikinä ole olleet merkittävässä roolissa elämässäni, ennen lukiota. Olin yhdeksän vuotta englanninkielisellä luokalla ja harvat luokkatovereistani harrastivat musiikkia. Vuosi sitten, kun aloitin opinnot Lyseossa, tutustuin moniin ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneita taiteista. Ensimmäisessä jaksossa minulla oli jo ensimmäinen musiikin kurssi, jolloin tutustuin Leaan. Luokallani tutustuinkin pariin kaveriin, joiden kansaa aloimme jo soittamaan yhdessä.
Kurssin jälkeen innostuin soittamaan ja kuuntelemaan musiikkia enemmän, ja musiikista tuli sitten siitä lähtien arkipäivääni, kiitos Lean. Tovereiden kanssa kiinnostuksemme musiikkiin nousi vuoden aikana suuresti ja olen lukio-opiskeluaikanani ymmärtänyt, kuinka tärkeää musiikista on tullut minulle. Puhun nykyään myös perheeni kanssa paljon musiikista, mitä en tehnyt aiemmin. Vanhempani kannustavat minua harrastamaan musiikkia, koska he itsekin rakastavat sitä. Nykyään en voi olla päivääkään ilman kuulokkeitani.
Keväällä kun sain tietää tästä Footloose-musikaalista, kiinnostuin ja ilmoittauduin kurssille heti. Olen soittanut rumpuja vasta kaksi vuotta, ja kun musikaalikurssi alkoi, olin epävarma kyvyistäni ja siitä, pystyisinkö tähän oikeasti. Onneksi meillä on musikaalissa toinenkin rumpali, Tuukka ja ammattilaisrumpali Mikko Taipale, jotka auttavat minua nuottien lukemisessa ja fillien keksimisissä. Olen tässä neljän kuukauden aikana kehittynyt huimasti soitossani ja olen nyt motivoituneempi kuin koskaan. Odotan innolla ensi-iltaa, vaikka se jännittää minua jo nyt. Jopa treeneissä soittaessani käteni hikoilevat jo valmiiksi.
Kaikista mokailuistamme, levottomuudesta ja liiallisesta meluamisesta huolimatta, ihana bändin- ja kuoronjohtajamme Lea Kaijansinkko on tsempannut meitä koko matkan ajan. Olemme hänelle kiitollisia siitä, että hän on jaksanut meitä, niin normi- kuin viikonlopputreeneissäkin. Lean ”ootte parhaita” -viestit ryhmächateissa tuovat aina hymyn huulille. Hänen uskomaton panostuksensa tähän produktioon on tuonut kaikille meille muillekin lisää motivaatiota. Jokainen projekti tarvitsee oikeita osaajia. Jokaisessa projektissa pitäisi olla oma Lea Kaijansinkko.
Ei täs meil muuta. Ollaan ihan hyvällä mallilla biiseissä, ja treenaaminen on hauskempaa hyvän yhteishengen kanssa. Ollaan tultu hyvin toimeen toistemme kanssa, ja Lea on ollut mahtava koutsi. Odotamme innolla tammikuuta ja tulevia treenejä, sillä tämä on once in a lifetime -kokemus meille monelle.
Fanni Hedman, pianisti
Aatu Sievänen, kitaristi
Erik Toikka, rumpali
Ei kommentteja: