Bomontista, päivää!

Joskus on yritettävä nähdä kauas

Joku on joskus sanonut, että jokainen ohjaaja ohjaa samaa tarinaa aina uudelleen, vaikka teos vaihtuu. Minua on aina puhutellut sopeutumisen (tai sopeutumattomuuden) teema, ja siitä toki Footloosessakin on kyse. On Ren, joka yrittää äitinsä kanssa sopeutua pikkukaupungin elämään. On perhe, joka yrittää palata normaaliin elämään perhetragedian jälkeen. On kaupunki, joka junnaa mennessä ja yrittää päästä kiinni muutokseen.

Niin hurmaavia kuin Footloosen henkilöt ovatkin, minua on alkanut puhutella tuo nurkkakuntainen, sisäänpäin kääntynyt ja iloton kaupunki, Bomont. Ei siksi, että se viehättäisi minua, vaan siksi että se on kauhistuttava ja valitettavasti tunnistettava osa omaa ja monen tuntemani yhteisön sielunmaisemaa.

Bomont paljastaa itsensä jo ensimmäisessä laulussa. ”Ja oikein, ja oikein tahtomme tehdä on”, kaupunkilaiset paasaavat päät kenossa, ja tähän kuoroon yhtyy moni meistäkin. Nenänpää valkoisena raivaamme tietämme kohti virheetöntä suoritusta ja odotamme kiitosta kunnollisuudesta. Mitä sillä saavutetaan? Ilotonta kairaamista läpi harmaan kiven, tyydyttävää parempi arvosana ja työvoitto. Sillä ei saavuteta itsensä voittamista, uuden oivaltamista, yhteyttä toisiin ihmisiin eikä erinomaisuutta, koska erinomaisuus vaatii aina rohkeutta ja rohkeus riskinottoa.

Bomont on surkea paikka, koska se ei salli taidetta, tanssia eikä yksilön valinnanvapautta. Bomont ei suosi riehakkuutta, spontaaniutta eikä leikkiä. Toisaalta Bomont on turvallinen. Kun koko yhteisö on valjastettu tarkkailemaan yhteisön etua, syntyy harha, että kaikki on kunnossa. Ison veljen ei tarvitse valvoa, kun naapuri valvoo. Footloosessa Ren hakee ratkaisua tilanteeseen. ”Täytyyhän tästä olla jokin tie ulos”, hän sanoo. ”Se ainoa tie on rautatie”, vastaa kaupungin kiinnostavin tyttö, joka haaveilee vain muuttamisesta pois. Miten monta Arielia on kouluissa, työpaikoilla, Lappeenrannassa, Suomessa? Miten moni näkee ainoaksi vaihtoehdoksi lähtemisen?

Kerron teille salaisuuden, te kaikki maailman Arielit, jotka uskotte löytävänne onnenne – ja itsenne – kun vain pääsette uuteen ympäristöön. Se ei löydy. Se ei löydy, koska Bomonteja riittää. Bomont on perhe, Bomont on suku. Se on työpaikka, luokka, kotikaupunki ja yhteiskunta, jossa elää. Bomont katsoo peilistä, jos ohimoissa jyskyttää normi siitä, mikä on oikein, mikä on oikeanlaista. Se peili kannattaa rikkoa, koska sen rikkomalla voi saavuttaa ilon ja rohkeuden.

Valitettavasti en tiedä, miten tuo peili rikotaan lopullisesti, koska sillä on käsittämätön voima koota itsensä uudelleen. Tiedän kuitenkin, miten se rikotaan hetkeksi. Se rikotaan soittamalla ja laulamalla, tanssimalla ja urheilemalla, askartelemalla ja vitsailemalla, katsomalla kaunista maisemaa. Se rikotaan halulla tehdä, sitä mitä tahtoo. Footloosessa esimerkkiä näyttää Ren.

Minä toivon, että Footloosen työryhmälle teatteri on keino rikkoa Bomontin mahti. Mitä pitemmälle harjoituskausi menee, sitä enemmän näen leikkiä, uskallusta ja riskinottoa. Mitä pitemmälle jokainen menee yrityksessään lavastaa maailmaa, tanssia tunteet näkyviksi, tuoda kuuluviin rytmin ja melodian tai päästä roolihenkilönsä nahkoihin virheitä pelkäämättä, sitä vähemmän hänellä on aikaa arvioida toisia. Vapaus lisääntyy, uskallus kasvaa. Näyttämö elää. Peili menee rikki.

Marika Kesseli
Ohjaaja